Det här är inte Sverige. Mutta entä jos onkin?

Ruotsalainen Tv4 on tehnyt jutun, jonka mukaan Ruotsin Gävlessä on koulubussilinja, jossa tytöt ja pojat matkustavat erikseen. Samassa jutussa pääministeri Stefan Löfven julistaa, että ”Tämä ei ole Ruotsi”. Olisi ehkä Steffen aika herätä, koska: kyllä se taitaa olla ihan oikeasti 2017-luvun Ruotsi, jossa tuollaista tapahtuu.

Ruotsissa ei ole enää paluuta 1990-luvun Ruotsiin, jolloin maassa vallitsi rauha ja järjestys. Silloin finnjävlet taisivat olla ne pahimmat yhteiskuntarauhan horjuttajat. Suurikaan määrä suomalaisia ei saanut Ruotsia niin sekaisin, kuin nämä uudet maahanmuuttajat ovat saaneet. Maahan myös pyrkii koko ajan lisää turvapaikanhakijoita. Malmön poliisipiiri tarvitsisi Tanskan vastaiselle rajalle 200 poliisia turvaamaan rajatarkastukset. Malmön poliisi kärsii jo tämän lisäksi tuntuvasta resurssipulasta, sillä Helsingin sanomien jutun mukaan ”…(Malmön) poliisin rikostutkinta ”on romahduksen partaalla””.

Olin muutama vuosi sitten semisti huolissani Ruotsin tapahtumista. Huoli on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä vuonna huoleni on saavuttanut uuden maksimin. Esimerkiksi Uppsala, kaupunki, josta minulle on aikaisemmin tullut mieleen Pekka Töpöhäntä ja ilkeä kollikissa Monni, onkin muuttunut muun muassa kivien heittelyn, autopolttojen ja nuoren pojan joukkoraiskauksen näyttämöksi.

On mielenkiintoista pohtia, miksi ruotsalaiset ovat antaneet tämän kaiken tapahtua. Mielenkiinto vaihtuu hiipivästi kauhuksi, kun mietin, mitä tällä hetkellä tapahtuu Suomessa. Esimerkiksi laittomasti maassa olevien, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten pakkopalautuksia vastustetaan ihan poliittisten päättäjien ja pappienkin toimesta. Jotkut päättäjistämme haluavat väkisin Suomeen Ruotsin kaltaisen kehityksen. Taustalla olevia syitä voi vain arvailla. Ehkä tunne menee järjen edelle, ehkä vaalimenestys on Suomen yhteiskuntarauhaa tärkeämpää. Oli se syy mikä tahansa, kovin järkevä se syy ei voi olla.

Yksi syy miksi minä aloin tätä blogia kirjoittamaan on tietynlainen isänmaallisuuden tunne, jonka olen huomannut itsessäni heränneen viime vuosina. Suorastaan rakastan Suomen luontoa: sen rauhaa, hiljaisuutta ja kauneutta. Pidän myös suomalaisista ihmisistä: vähän juroista, henkilökohtaisen tilan tarvitsevista, mutta silti niin ystävällisistä. Mielestäni Suomessa on niin paljon hyvää ja kaunista, että meidän pitäisi vaalia tätä aarretta kaikin mahdollisin keinoin. Emme saisi ottaa itsestään selvyytenä asioita kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, sanan- ja uskonnonvapaus tai yhteiskuntarauha. Vääränlaisella politiikalla tuo kaikki hyvä voi olla menetetty.

Valitettavasti suurin osa tämän hetkisistä puolueista harjoittaa tuota vääränlaista politiikkaa. Suomessa on lanseerattu ajatusmalli, jossa kansainvälisyys=kuka tahansa saa kulkea rajojen yli ilman papereita, jos sanoo sanan ”turvapaikka” ja rasisimi=yksikin poikkipuolinen sana nykyistä turvapaikkahakusysteemiä vastaan. Eri puolueiden pitäisi nyt vihdoinkin herätä arvostamaan Suomea ja lanseeraamaan uutta ja realistista ajatusmalllia: me voimme olla kansainvälisiä, vaikka emme päästä ketä tahansa rakkaaseen kotimaahamme. Meidän ei tarvitsisi tulevaisuudessa olla ihan joka asiassa samanlainen kuin 2017-luvun Ruotsi on.

Mainokset

Linkolalaisuutta kuntapolitiikkaan, kiitos!

Näin kuntavaalien alla on taas mielenkiintoista seurata mitä teemoja eri puolueet nostavat tärkeimmiksi vaaliteemoiksi. Puhutaan soteista ja uusista maakuntahallinnoista. Itselleni nämä kokonaisuudet ovat jääneet varsin epäselviksi. Uskon, että näin on myös ainakin osalle niistä, jotka ovat tällä hetkellä ehdolla kuntavaaleissa. Kansanedustajat olivat saaneet luettavaksi 1000 sivuisen selvityksen sote-mallista. Kenelläkään tavallisella pulliaisella ei ole mahdollisuutta päästä tuohon selvitykseen käsiksi ja jos olisikin, niin tuskin siitä paljoa ymmärtäisi. Siksi vastaukseni vaalikoneissa sote-kysymyksiin on ollut järjestäin: en osaa sanoa. Aikanaanhan tuo selviää, mitä se konkreettisesti pitää sisällään. Se on varmaa, että juosten kustu se selvitys ei ole. Siihen on uhrattu paljon aikaa, rahaa ja työryhmiä. Lopputuloksen pitäisi olla sata kertaa parempi kuin Obamacare, mutta saa nähdä miten käy. Kyynikkona ja soten saamasta hyvin kriittisestä palautteesta johtuen en usko hyvään lopputulokseen. Suomi kaivautunee yhä syvemmälle suohon.

Luin tänään Ylen jutun Suomen kasvaneista leipäjonoista. Niissä jonoissa näkyy jo ihan työssäkäyviäkin ihmisiä. Samaan aikaan hallituspuolueen edustajat iloitsevat orastavasta talouskasvusta. Olisiko yksi syy orastavaan kasvuun se, että työvoimapolitiikkaamme on muutettu työntekijää sortavampaan suuntaan? Yritykset saavat tehdä 0-sopimuksia (eli ns. tarvittaessa töihin kutsuttavia) ja pitkäaikaistyöttömiä edellytetään osallistumaan palkattomiin työharjoitteluihin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yrittäjyyttä pitäisi Suomessa tukea entistä enemmän, mutta siinä samalla ei saa unohtaa perusduunareita. Mielestäni esimerkiksi lomarahat ja pekkaset voitaisiin poistaa työehtosopimuksista, kunhan ihmisille tarjoittaisiin enemmän työtä, joka takaisi perustoimeentulon.

Saavutetuista eduista on hankalaa päästä irti, mutta joillain keinoilla meidän pitäisi taistella globalisaatiota vastaan. Ely-keskus toi tällä viikolla esiin suunnitelmansa tuoda halpatyövoimaa Afrikasta ja Aasiasta meidän rakennustyömaille. Jo nyt virolaisten ja puolalaisten osuus raksatyöläisistä on suuri. Emme tarvitse enää lisää ulkomaista työvoimaa. Mielestäni suomalaisilla onkin nyt peiliin katsomisen paikka. Meidän pitäisi luopua tietynlaisesta elintasosta, jos haluamme säilyä kilpailukykyisenä yhteiskuntana. Jokaiseen kotiin ei tarvita läppäriä, televisiota, tablettia ja varaavaa saunaa. Elinkustannustemme ollessa korkeita ja tavoitellessamme aina vaan lisää materiaa, mainetta ja mammonaa, tarvitsemme koko ajan lisää palkkaa. Jos tyytyisimme vähempään ja järkevöittäisimme kulutustottumuksiamme tulisimme paljon vähemmällä rahamäärällä toimeen. Yksikään puolue ei täysillä aja kulutuksen vähentämistä, koska se tarkoittaisi sitä, että koko kapitalistinen yhteiskuntamalli pitäisi purkaa.  Olen oppi-isäni Pentti Linkolan linjoilla: ihmiset itse tuhoavat hyvän elämän edellytykset maapallolla ja alamme olla siinä pisteessä, jolloin ei ole enää edellytyksiä kääntää kehitkysen kelkkaa.

Myönnän toki, että nautin itsekin teknisistä mukavuuksista ja vuosittaisista ulkomaanmatkoista. On vaikeaa miettiä elämää ilman päivittäisiä Facebook-päivityksiä ja lomakuvien postauksia. Silti kaipaan enemmän Linkolalaisuutta politiikkaan. Kapitalismi on osoittautunut tuhoisaksi maapallollemme. Mitä vähemmän kunnioitamme metsiämme ja yksinkertaista elämäntapaa, sitä varmemmin kuljemme kohti epähyvinvointia. Ihmisten lisääntyminen pitäisi saada kuriin. Mitä enemmän maapallolla on suita ruokittavana, sitä enemmän tarvitsemme tehotuotantoa. En voi sietää vihreiden feikki-vihreyttä. Linkolalainen vihreys saattaisi oikeasti pelastaa mitä pelastettavissa on. Ville Niinistön vaalislogan ”Tehdään Helsingistä hiilineutraali” on vain äänien kalastelua ja Villen oman palkkapussin kasvattamista, jotta hän saisi hankittua uusimman Iphonen (tai minkä merkin kannattaja Ville nyt sitten ikinä onkaan).

Näppärästi sain purettua angstiani soten ja leipäjonojen kautta nykyistä vihreiden politiikkaa kohtaan. Voisin vielä äänestää vihreitä, jos ne eivät olisi myyneet persettään globalisaatiolle ja kapitalismille. Vapautankin nyt kaikki äänestäjät tuskastaan: ihan sama ketä äänestätte, tuhon tietä kuljemme joka tapauksessa.

Kauan eläköön Mestari-Linkola!