Det här är inte Sverige. Mutta entä jos onkin?

Ruotsalainen Tv4 on tehnyt jutun, jonka mukaan Ruotsin Gävlessä on koulubussilinja, jossa tytöt ja pojat matkustavat erikseen. Samassa jutussa pääministeri Stefan Löfven julistaa, että ”Tämä ei ole Ruotsi”. Olisi ehkä Steffen aika herätä, koska: kyllä se taitaa olla ihan oikeasti 2017-luvun Ruotsi, jossa tuollaista tapahtuu.

Ruotsissa ei ole enää paluuta 1990-luvun Ruotsiin, jolloin maassa vallitsi rauha ja järjestys. Silloin finnjävlet taisivat olla ne pahimmat yhteiskuntarauhan horjuttajat. Suurikaan määrä suomalaisia ei saanut Ruotsia niin sekaisin, kuin nämä uudet maahanmuuttajat ovat saaneet. Maahan myös pyrkii koko ajan lisää turvapaikanhakijoita. Malmön poliisipiiri tarvitsisi Tanskan vastaiselle rajalle 200 poliisia turvaamaan rajatarkastukset. Malmön poliisi kärsii jo tämän lisäksi tuntuvasta resurssipulasta, sillä Helsingin sanomien jutun mukaan ”…(Malmön) poliisin rikostutkinta ”on romahduksen partaalla””.

Olin muutama vuosi sitten semisti huolissani Ruotsin tapahtumista. Huoli on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä vuonna huoleni on saavuttanut uuden maksimin. Esimerkiksi Uppsala, kaupunki, josta minulle on aikaisemmin tullut mieleen Pekka Töpöhäntä ja ilkeä kollikissa Monni, onkin muuttunut muun muassa kivien heittelyn, autopolttojen ja nuoren pojan joukkoraiskauksen näyttämöksi.

On mielenkiintoista pohtia, miksi ruotsalaiset ovat antaneet tämän kaiken tapahtua. Mielenkiinto vaihtuu hiipivästi kauhuksi, kun mietin, mitä tällä hetkellä tapahtuu Suomessa. Esimerkiksi laittomasti maassa olevien, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten pakkopalautuksia vastustetaan ihan poliittisten päättäjien ja pappienkin toimesta. Jotkut päättäjistämme haluavat väkisin Suomeen Ruotsin kaltaisen kehityksen. Taustalla olevia syitä voi vain arvailla. Ehkä tunne menee järjen edelle, ehkä vaalimenestys on Suomen yhteiskuntarauhaa tärkeämpää. Oli se syy mikä tahansa, kovin järkevä se syy ei voi olla.

Yksi syy miksi minä aloin tätä blogia kirjoittamaan on tietynlainen isänmaallisuuden tunne, jonka olen huomannut itsessäni heränneen viime vuosina. Suorastaan rakastan Suomen luontoa: sen rauhaa, hiljaisuutta ja kauneutta. Pidän myös suomalaisista ihmisistä: vähän juroista, henkilökohtaisen tilan tarvitsevista, mutta silti niin ystävällisistä. Mielestäni Suomessa on niin paljon hyvää ja kaunista, että meidän pitäisi vaalia tätä aarretta kaikin mahdollisin keinoin. Emme saisi ottaa itsestään selvyytenä asioita kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, sanan- ja uskonnonvapaus tai yhteiskuntarauha. Vääränlaisella politiikalla tuo kaikki hyvä voi olla menetetty.

Valitettavasti suurin osa tämän hetkisistä puolueista harjoittaa tuota vääränlaista politiikkaa. Suomessa on lanseerattu ajatusmalli, jossa kansainvälisyys=kuka tahansa saa kulkea rajojen yli ilman papereita, jos sanoo sanan ”turvapaikka” ja rasisimi=yksikin poikkipuolinen sana nykyistä turvapaikkahakusysteemiä vastaan. Eri puolueiden pitäisi nyt vihdoinkin herätä arvostamaan Suomea ja lanseeraamaan uutta ja realistista ajatusmalllia: me voimme olla kansainvälisiä, vaikka emme päästä ketä tahansa rakkaaseen kotimaahamme. Meidän ei tarvitsisi tulevaisuudessa olla ihan joka asiassa samanlainen kuin 2017-luvun Ruotsi on.